Yksinäinen tähti…

Soutu oli aikoinaan Suomelle menestyslaji olympialaisissa, mutta nykyään Suomi on pikkutekijä lajin suurmaihin verrattuna.

Hämeenlinnan Soutajia edustava Robert Ven on jo kolmannen polven soutaja ja dominoinut kotimaan vesiä näytöstyyliin jo vuosikausia.

Kahdeksan Suomen mestaruutta yksikkösoudussa rohmunnut 29-vuotias diplomi-insinööri ei ole kuitenkaan vielä suvun menestynein soutaja. Hänen belgialainen isoisänsä Livien Ven souti Melbournen vuoden 1956 olympialaisissa viidenneksi veljensä kanssa perämiehellisessä kaksikossa.

Veniltä on jäänyt ottamatta enää se yksi ja ratkaiseva askel, jolla hän murtautuisi maailman kovimpien joukkoon. Tokion olympiapaikkaa yhä jahtaavalle suomalaiselle harjoitteleminen ja kilpaileminen ovat kansainvälisillä vesillä yksinäistä puuhaa.

Voisi olettaa, että on henkisesti raskasta kantaa koko lajikulttuuria harteillaan. Kun ei ole urheilijamassaa, yksilöinä tekeminen on jossain määrin vastatuulen soutamista ja ennen kaikkea haastavaa.

Robert Ven on ollut EM-kisoissa parhaimmillaan kahdeksas ja MM-kisoissa 15:s. Viime vuonna hän komeili kertaalleen yksikköjen maailmancupin palkintokorokkeella ollen kolmas. Sitä ennen Ven oli ollut maailmancupissa nelostilalla.

Kuva: MC-Plovdiv/Balint Czucz

Rion olympiapaikan metsästys jäi vuoden 2015 MM-kisojen pohjalta käytännössä 0,2 sekunnin päähän. Ven kukisti huippukaudellaan monta Rion vuoden 2016 olympiafinaalissa esiintynyttä kilpakumppania. Se kuvastaa, kuinka pienestä kaikki voi olla kiinni yksikkösoutajien huipulla.

Talvitestijaksolla ennätykset paukkuivat

Pohjois-Italian puolen vuoden pituinen leiritys onnistui, kroppa kesti hyvin rasitukset ja testitulokset kohenivat lupaavasti. 30-tuntiset treeniviikot toivat Venille itseluottamusta ja uskoa omaan tekemiseen. Paino putosi hieman ja sitä kautta tehot nousivat painoon suhteutettuna. Silloin vene kulkee aina nopeammin.

Harmi vain, ettei innokas soutaja päässyt näyttämään nykykuntoaan olympiakarsinnoissa, joihin hän oli tähdännyt kuukausikaupalla. Ven oli jo seitsemättä kertaa talvehtimassa tutussa ympäristössä Gaviratessa. Kaikki edelliset talvitestit huomioiden hän oli elämänsä iskussa.

Koronaviruspandemia keskeytti koko Suomen soutumaajoukkueen kuviot ensin Italiassa ja sitten heti perään Belgissa maaliskuun alussa. Karanteenijakson jälkeen Ven on päässyt omasta mielestään harjoittelemaan jopa hyvin olosuhteisiin nähden Hämeenlinnassa. Ykköskalusto jäi toki rajojen taakse jumiin, mutta varakalustolla joessa soutava suomalainen jaksaa kääntää asiat positiivisiksi.

– Omissa oloissa olen saanut soudella. Kun katselee muita mantereen soutajia, niin en valita. Muualla Euroopassa suurin osa ei pääse ollenkaan vesille. Kerrankin on niin, että pitkän talven jälkeen Suomi on soutajan paratiisipaikka.

– Lunta sataa, ja voi silti sanoa, että tämä on Euroopan, jos ei koko maailman, yksi parhaista soutupaikoista. En olisi koskaan uskonut, että näin pääsee käymään. Tuntuu ihan koomiselta, hymähtää puhelimella tavoitettu Ven.

Tokion olympialaisiin on jaossa enää viisi paikkaa miesten yksikköön. Ven taistelee tiukasti kolmesta Eurooppaan korvamerkitystä paikasta ja jaksaa uskoa olympiahaaveeseen. Ven on ollut viime vuosina yleensä parhaimmillaan, kun hän on tullut Italian leireiltä suoraan maailmancupin kisoihin. Olympiakarsinta käydään näillä näkymin vuoden 2021 keväällä.

Briteillä veneenpesijät, Hollanti ei mahdu yhteen hotelliin

Ven on suomalaisen soudun yksinäinen ykkönen. Lajin aseman takia hän joutuu tulemaan toimeen pienillä resursseilla.

Suomessa olympiasoudulle heltiää neljässä vuodessa noin 450 000 euroa, kun esimerkiksi Britannian soutumaajoukkue saa valtiolta olympiadiin liki 35 miljoonaa euroa.

Suomessa soudun parissa vaikuttaa yksi ainoa ammattivalmentaja, Britanniassa taas useita satoja.

– Itse olen vähän turtunut noihin resurssien eroihin, ei sitä jaksa aina ajatella. Voisi ihan hyvin kuvata, että me menemme mopolla moottoritiellä, jos asiaa verrataan esimerkiksi Britanniaan. Heiltä löytyy reissuilta melkein veneen pesijät erikseen. Arvokisoihin britit saapuvat aina parilla bussilla, ja onhan niitä muitakin isoja soutumaita, parikymmentä ainakin yhteensä.

– Myös Hollannin soutu on nykyisin aika vaikuttavaa ja heillä maajoukkue on periaatteessa jaettu neljään osaan. Aika usein koko heidän väkensä jaetaan suuren määrän takia kahteen eri hotelliin. Lisäksi Hollannin B-maajoukkue osallistuu limittäin useisiin koviin soutukisoihin. Heidän yliopistoissaan on ihan brittien tapaan kymmenentuhatta soutajaa. Onhan sieltä vara valita, opastaa Ven.

Soudusta kesäolympialaisten 2000-luvun ainoa kestävyysurheilumitali Suomeen

Soutu on ollut Suomen kesäolympialaisten historissa kuudenneksi menestynein laji – kiitos pääosin Pertti Karppisen. Yleisurheilu ja paini ovat mitalitaulukossa täysin omassa kastissaan. Muista lajeista vain voimistelu, melonta ja ammunta ovat tuoneet Suomelle enemmän olympiakultamitaleita kuin soutu.

Viimeisin ja ainoa 2000-luvun kestävyysurheilussa Suomen saavuttama kesäkisojen olympiamitali on soutajien tuoma: Sanna Sten ja Minna Nieminen venyivät olympiahopealle kevyessä pariairokaksikossa Pekingissä vuonna 2008.

– Ihmiset eivät täällä Suomessa ymmärrä tai hahmota, mitä soutu on maailmalla. Vähän sama asia, kuin mentäisiin Australiaan ja alettaisiin siellä puhumaan jääkiekosta. Sinänsä tämä on hassua, kun meillä löytyy kuitenkin komeaa soutuhistoriaa, Robert Ven ihmettelee.

Soutu, joka on yksi olympialaisten vanhimmista lajeista, ei ole yhtä mediaseksikäs kestävyyslaji maailmalla, kuten pyöräily tai yleisurheilun pitkänmatkan juoksut tai vaikkapa hiihto Suomessa.

Kun Pertti Karppisen yksikkösoudun uroteosta, kolmesta perättäisestä olympiakullasta (1976, 1980 ja 1984), on vierähtänyt aikaa jo 36 vuotta, niin enää edes keski-ikään ehtinyt urheiluyleisö ei ole välttämättä elänyt niitä tunteita, jotka suomalainen olympiasankari nostatti tv:n ja radion äärellä Montrealissa, Los Angelesissa ja Moskovassa.

Sulkavan Suursoudut ovat koonneet heinäkuun helteillä ison massan Saimaan vesille aina vuodesta 1968 lähtien, mutta olympiasoutu – joka on täysin eri laji – ei ole saanut hienosta kesätapahtumasta nostetta siipiensä alle.

Harrastajia, aktiivisia seuroja, kilpavalmentajia ja -veneitä sekä itse suorituspaikkoja on liian vähän, jotta olympiasoutu nousisi tasolle, josta voisi alkaa ammentaa toden teolla uusia perttikarppisia.

Soutu on nykyisin pitkälti myös joukkuelaji, joka vaatii päivittäistä yhteistyötä valmentajan kanssa toisin kuin esimerkiksi hiihdossa tai kestävyysjuoksussa.

– Suomalaisessa kestävyysurheilussa meillä on yhä sellainen mentaliteetti, että ollaan Juha Miedon tai Pertti Karppisen jalanjäljillä yksilöinä. Ajat ovat muuttuneet, tänä päivänä urheilussa yhteisöllisyys on se kantava voima, tähdentää Viron kahdeksaa olympiasoutajaa valmentava Veikko Sinisalo.

Lajin raakuus, siihen uhrattava valtava työmäärä yhdistettynä kestävyysurheilun lahjakkuusvaatimukseen sekä ei niin houkuttelevaan ammattilaisuraan (iso raha ei liiku soudussa) ovat myös tekijöitä, jotka saavat nykynuorison mieluummin harrastamaan muita lajeja kuin kilpasoutua.

Suomella on silti muitakin olympiapaikasta taistelevia urheilijoita kuin Ven.

Naisten yksikössä airoja heiluttavaa Eeva Karppista ei kannata unohtaa, kun jossain vaiheessa ensi vuonna päästään kisaamaan lopuista Tokion olympiapaikoista. Rion olympialaisten viimeisessä olympiakarsinnassa Karppinen – Ulla Varvio oli ensimmäinen pariairokaksikko, joka jäi ulos vuoden 2016 kesäolympialaisista. Niukka karsiutuminen voi kääntyä eduksi tällä kertaa.

Soutuliiton leivissä oleva valmennuspäällikkö Ilona Hiltunen toimii myös tämän hetken lippulaivan, Suomen yksikkösoutaja Robert Venin henkilökohtaisena valmentajana. Miesten kevyessä pariairokaksikossa Kasper Hirvilampi ja Juho-Pekka Petäjäniemi ovat valmennuspäällikkö Hiltusen mukaan fysiikaltaan jo hyvää maailmancupin tasoa, mutta teknisessä tekemisessä duolla on vielä hiottavaa.